Sanna Posti Sjöman 6.8.2009

Topi Sorsakoski laulaa vihreistä niityistä. Äidin pitkät hiukset tanssivat villisti auton niskatuen ympärillä, kun hän avaa ikkunan tuulettaakseen. Isä valittaa ja pyytää äitiä veivaamaan ikkunan takaisin kiinni. Aurinko porottaa sisään pikkuveljen puoleiselle penkin puoliskolle. Hän siristelee silmiään ja puristaa tiukasti tyynyään.

– Yks-kaks-kol-nel... Eeeei! Odota. Otan alusta. Yks-kaks-kol-nel... Eeei!

Hän suuttuu entistä enemmän ja huutaa niin, että sylki lentää maitohampaiden välistä, mutta puhelinpylväät vilisevät ohitse ilman armoa ja minä hallitsen edelleen laskemisennätystä,

– yhdestä viiteen kahden tolpan välillä.

Lopulta hän luovuttaa ja nukahtaa otsa auton ikkunaa vasten. Siirrän jalkani hänen puolelleen ja annan auringon lämmittää varpaita. Kahden Sorsakoski-laulun välisessä hiljaisuudessa vielä yksi hyttynen kokee mätkähdyskuoleman auton tuulilasia vasten.

Suuri pakomatkamme oli aina suunniteltu yksityiskohtaisesti. Sillä aikaa kun isä tyhjensi kuulalaakerit kesän viimeisestä tavarajunasta, äiti pakkasi kesävaatteet neljään toisiinsa sointuvaan laukkuun. Hän oli jo sitä ennen siivonnut akvaarion, kiinnittänyt ruskeat kalanruokakiekot miekkakaloille sekä kantanut kaikkein suurimmat viherkasvit puoliksi vedellä täytettyyn kylpyammeeseen. Kylmälaukku odotti pihalla punaisen pumpputermoskannun vieressä, ja kun isä painoi äänimerkkiä lähdön merkiksi, jätimme Angeredin kolmiomme samalla tärkeydellä kuin rotat, jotka jättävät uppoavan laivan.
1800 kilometrin matka Ouluun ei koskaan kestänyt kauempaa kuin vuorokauden ja yhtäkkiä olimme perillä – väsyneinä, ryppyisissä vaatteissa ja tyhjän kylmälaukun kanssa – mutta Suomessa.

Ensimmäisenä iltana pidettiin aina juhlat. Makasimme veljeni kanssa makuupussissa kasettisoittimen ja grillin välissä. Isä latoi makkaroita grilliin kiroillen ja huitoen samalla tappajahyttysiä pois. Kun kasetti loppui, minun tehtäväni oli kääntää puolta, ja kun olutkori oli tyhjä, eno haki uuden korin auton takakontista. Äiti tanssi enemmän kuin muut ja hänen äänensä oli pehmeämpi kuin yleensä hänen pitäessään meitä silmällä tangon ja humpan välissä.

Oli valoisaa keskellä yötä, ja minä sain valvoa niin kauan kuin halusin. Muistan, miten taistelin itsepäisesti unta vastaan imeäkseni itseeni tunnelmaa maailman ainoasta paikasta, jossa kukaan ei koskaan voisi kutsua minua finnjäveliksi.

Sinä kesänä serkkuni olivat villimpiä kuin tavallisesti. Kukaan ei koskaan maininnut suomalaisuustestistä, mutta me kaikki olimme tietoisia sen olemassa olosta. Lauloin serkkujeni mukana jokaisen Dingon kappaleen osoittaakseni, että osasin sanat. Kun he kysyivät, kuinka monta kultaa Matti Nykänen oli voittanut Calgaryssa, vastasin kolme. Ja se oli oikea vastaus.
Saunoin joka ilta, enkä valittanut tappajahyttysistä tai siitä tosiasiasta, että minä sain aina raskaimman polkupyörän kioskille mentäessä.
Juoksin paljain jaloin soratietä pitkin kohti rantaa, niin kuin serkkunikin tekivät, vaikka kantapäihin sattui hemmetisti. Viimeisenä epätoivoisena yrityksenä osoittaakseni sisua, heittäydyin spagaattiin ilman lämmittelyä, niin kuin jazztanssissa aina tehtiin.

Mutta sinä kesänä tuli loppu. Seitsemän Ruotsin vuoden jälkeen en ollut enää suomalainen. Maailman ainoassa paikassa, jossa minua ei koskaan voitu kutsua finnjäveliksi, minusta oli nyt tullut svennejävel.

Olemme kuitenkin selvittäneet asiat serkkujeni kanssa. Nyt, kun on meidän vuoromme laittaa makkarat grilliin ja huitoa kiroillen tappajahyttysiä. Tangon ja humpan välissä taputamme toisiamme ystävällisesti selkään ja korkkaamme lämpimän oluen, jonka joku on hakenut takakontista.

– Ei se johtunut siitä, että asuit Ruotsissa, että olin niin ilkeä sinä kesänä, sanoi serkkuni, kun viimeksi olin käymässä hänen luonaan. Olin vain niin kateellinen, kun osasit tehdä spagaatin.

Se on hyvä taito – muistan ajatelleeni silloin – varsinkin, kun on jalat kahdessa eri maassa.