Henrik Arnstad 2.4.2009

Perjantaina 20. syyskuuta 1940 – keskellä kiihkeää maailmansotaa – Suomi ehdotti Ruotsin hallitukselle, että maat muodostaisivat unionin.
Käytännössä siis paluuta vuoteen 1809.
Molemmissa maissa ajatukseen suhtauduttiin tosissaan ja neuvottelut aloitettiin. Mutta suurvallat, joilla oli omia suunnitelmiaan suomalaisten tulevaisuudelle, pysäyttivät suunnitelmat. Seuraavana kesänä myös seuraukset tulivat selväksi.
Suomi liittoutui Saksan kanssa ja hyökkäsi Neuvostoliittoon.

Dramaattinen tapahtumaketju Ruotsin ja Suomen unionisuunnitelmien ympärillä 1940 on ollut merkillisen näkymättömissä "merkkivuoden" 2009 muisteloista, kun kaksi vuosisataa on kulunut Ruotsin ja Suomen erosta. Jostakin syystä tämä tapahtumien kulku on nykyään kokonaan unohdettu – Itämeren molemmin puolin.
Mutta niin ilmeisesti käy historian epäonnistumisille.

Sellainen, "josta olisi voinut tulla jotakin", nähdään jälkikäteen mahdottomuutena. Mutta tärkeintä on, että asia ei ollut mahdottomuus omana aikanaan. Kun Suomen ministeri Jarl Wasastjerna vieraili tuona syyskuisena perjantaina 1940 Tukholmassa ulkoministeri Christian Güntherin luona, hän oli tosissaan. Wasastjerna tiesi, että politiikka jota hän aikoi ehdottaa ruotsalaisille, voisi myöhemmin johtaa siihen, että Suomi – tosiasiallisesti – menettäisi itsenäisyytensä. Rivien välistä voitiin lukea itsestäänselvyys, että Suomesta tulisi tässä Ruotsin kanssa solmittavassa unionissa se osapuoli, mitä englanniksi kutsutaan junior partneriksi. Alainen.
Eräs merkki tästä oli se, että Ruotsin poliittisen eliitin realistit ymmärsivät alusta alkaen, että Euroopan voittoisat sopimuskumppanit, natsi-Saksa ja Neuvostoliitto, eivät tulisi hyväksymään ajatusta. Güntherin vaimo Ingrid kirjoitti muistelmissaan, että "Christian piti unionisuunnitelmaa kuolleena syntyneenä ja hieman naurettavana". Ulkoministeri totesi hallitukselle, että ei ole todennäköistä, että Venäjä luovuttaisi Suomen Ruotsille. Saksan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen mukaan Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin, mikä ilmeni hyvin konkreettisesti, kun Suomeen hyökättiin talvisodassa 1939–1940. Tämä toisaalta oli syy, miksi suomalaiset halusivat luopua puolueettomuudesta ja liittoutua.
Ja syy, jolla tuli olemaan kohtalokkaat seuraamukset tälle Pohjois-Euroopan pikkuvaltiolle.

Puolessavälissä lokakuuta 1940 suunnitelmat Ruotsin ja Suomen välisestä unionista konkretisoituivat. Günther esitteli Wasastjernalle Ruotsin lähtökohdat:
• ulkoasiain johto tulisi olemaan Tukholmassa
• Suomi ei saisi lähteä kostosotaan Neuvostoliittoa vastaan.
Viikkoa myöhemmin Wasastjerna palasi asiaan. Helsingin hallitus hyväksyi Ruotsin näkemykset. Silloin Ruotsin pääministeri Per Albin Hansson alkoi panna varovasti kapuloita rattaisiin. Hänen mielestään piti odottaa sodan päättymistä. Ja silloin koko ajatus kaatuisi, minkä Hansson hyvin tiesi, muttei sanonut ääneen. Ruotsin hallitus jatkoi kuitenkin keskusteluja Suomen kanssa. Ongelmana oli lähtökohta: sekä natsi-Saksan että Neuvostoliiton olisi hyväksyttävä unioni. Tiistaina 5. marraskuuta Neuvostoliiton edustaja rouva Aleksandra Kollontai varoitti ulkoministeri Güntheriä jatkamasta keskusteluja Suomen kanssa. Unionisuunnitelmia pidettiin Moskovassa Saksan juonitteluna Neuvostoliittoa vastaan. Siten koko ajatus olisi kuollut, elleivät Ruotsin konservatiivit olisi olleet palavan innostuneita asiasta. Vielä myöhään joulukuussa oikeistojohtaja Gösta Bagge jauhoi asiaa Christian Güntherille. Ja Günther tuki poliittista liittolaistaan Baggea, vaikkakin vastentahtoisesti. Ulkoministeri pyysi Kollontaita yrittämään vielä kerran Moskovassa.
Kollontai suostui tekemään niin.

Mutta myös natsi-Saksalla oli muita suunnitelmia Suomen suhteen. Hitler oli alkanut suunnitella suurhyökkäystä sopimuskumppaniaan Neuvostoliittoa vastaan ja laskenut sen varaan, että Suomi lähtisi liittoutuneena mukaan hyökkäykseen. Joulupäivänä 1940 Saksa sanoi ei Ruotsin ja Suomen liittoutumiselle viitaten Neuvostoliiton kantaan asiassa. Pari viikkoa myöhemmin Christian Günther selosti ulkoasiainlautakunnalle Neuvostoliiton ja Saksan vastauksia.
Keskiviikkona 15. tammikuuta 1941 Ruotsin sosiaalidemokraattinen valtiovarainministeri Ernst Wigforss – joka suhtautui epäilevästi oikeiston intoon liittoutua – saattoi todeta asian haudatuksi ”ilosta loistavin kasvoin”.
Ruotsalainen vuodesta 1809 alkanut ulkopoliitiikan kausi oli ohi.
Kesäkuussa 1941 Suomen ja Saksan joukot hyökkäsivät itään Suomen rajan yli Neuvostoliittoa vastaan. Mutta se on jo toinen tarina.