Mia Torikka 12.3.2009

Viime aikoina Suomessa on keskusteltu paljon integraatiosta sekä pakolais- ja turvapaikkapoliittisista kysymyksistä. Itse olen ajatellut paljon suomalaisten suhtautumista integraatioon omasta taustastani käsin toisen polven suomalaismaahanmuuttajana Ruotsissa ja vasta Suomeen muuttaneena Ruotsin kansalaisena. Usein keskusteluissa monikulttuurisuudesta ja etnisyydestä Suomen tilannetta verrataan naapurimaa Ruotsiin.

Kaksi vuotta sitten muutin Suomeen monikulttuurisesta Malmöstä. Muutin tänne tutkiakseni omaa suomalaisuuttani ja toivoen voivani rakentaa tunneperäisen sillan suomalaisen menneisyyteni ja nykyisen ruotsalais-suomalaisen asemani välille.

Olen saanut selville, että maahanmuuttajan habitukseni koostuu kahdentyyppisestä kollektiivisesta tietoisuudesta, ruotsalaisesta ja suomalaisesta, jotka puolestaan ovat muodostaneet kaksi identiteettiä. Identiteettiä, joita pohdin päivittäin suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Haluaisin luonnehtia sitä suomalaisen ja ruotsalaisen identiteetin väliseksi taisteluksi.

Ehkä tämä on syy siihen, miksi olin niin pettynyt, kun en tuntenutkaan itseäni suomalaisemmaksi tai olevani alkuaikoinani paremmin kotona uusvanhassa kotimaassani. Aluksi Helsingissä koin eräänlaista eksistentiaalista impotenssia ja mietin, pitäisikö minun tuntea paremmin olevani kotona kuin tunsin. Sen sijaan tunsin itseni muukalaiseksi, joka vaelsi jäisillä kaduilla hiljaisten katsekontaktia välttelevien ihmisten ympäröimänä. Toisinaan tuntui kuin olisin ollut jossakin Kaurismäen elokuvan kohtauksessa. Elokuvantekijän, joka on vaikuttanut suomalaisista syntyneeseen eksoottisen mytologisoituun kuvaan ja joka on muovannut omaa (intellektualisoitunutta) kuvaani Suomesta yliopistovuosinani Lundissa.

Habitus on käsite, jonka yhdistän sosiologi Pierre Bourdieun teorioihin vallasta ja sosiaalisesta asemasta. Minulle habitus merkitsee sosiaalista olemassaoloa ja joskus sosiaalista kärsimystä esimerkiksi häpeän muodossa. Kahtena vuotenani Helsingissä olen havainnut, kuinka kompleksinen suomalaisuuteni on ja se on merkinnyt minulle matkaa menneisyyteen 70- ja 80-luvun Ruotsiin. Voimakkaat muistot huolesta ja pelosta, etten olisi yhtä arvokas kuin ruotsalaiset kaverini, koska tulin toisesta maasta.

Käsitettä häpeä voidaan käyttää, kun puhutaan ihmisistä, jotka eivät koe itseään itsestään selvänä osana yhteiskuntaa ja kokevat, että heillä on habitus tai etninen identiteetti, joka on stigmatisoitu. Bourdieu kirjoittaa toisen ihmisen sosiaalisesta kärsimyksestä voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden maailmassa. Muukalaisena, maahanmuuttajana vieraassa maassa, jossa puhutaan vierasta kieltä, oleminen merkitsee huolta tulla väärinymmärretyksi ja/tai häpeää siitä, ettei saa itseään ymmärretyksi.

Kasvaessani Skoonessa vanhempani teroittivat minulle, että minun on oltava ylpeä suomalaisista juuristani. Suomalainen kulttuuri oli läsnä kotonani ruoan, musiikin, urheilun (yksi jännittävimmistä hetkistäni lapsuudessani oli, kun koko perhe istui television edessä ja seurasi Juha Miedon ja Tomas Wassbergin sadasosasekuntitaistelua Lake Placidissa 80-luvulla), saunan ja erityisesti Suomalaisen kerhon muodossa. Suomalainen kerho oli yhteiskunnallis-kulttuurinen yhdistys suomalaisille maahanmuuttajille ja toimi kokoontumispaikkana. Pelasimme pesäpalloa, lentopalloa, teimme asuntovaunuretkiä metsään ja grillasimme suomalaista makkaraa. Vuoden kohokohta Suomalaisella kerholla oli pikkujoulu; suomalaista jouluruokaa tarjottiin valtavia määriä ja laulettiin suomalaisia joululauluja ja muutama (yli)pirteä jäsen tanssi Joulu on taas.

”Maahanmuuttajahabitukseni” tarkoitti yhdentymistä ruotsalaiseen kulttuurin, mutta samalla suomalaisen perinnön säilyttämistä ylpeänä. Suomi tuntui olevan kaukana ja koin syyllisyyttä siitä, etten tuntenut itseäni enää suomalaiseksi ja siten olevani lähempänä vanhempiani ja sukulaisiani Suomessa. Sen sijaan loin eräänlaista etäisyyttä suomalaisuuteen ja koin ärtymystä siitä, että tarvitsi puolustaa kansallista identiteettiä, jossa en kokenut olevani kotonani. Samalla en tuntenut itseäni aivan ruotsalaiseksikaan.

Suuren osan kasvuvuosistani ponnistelin voimakkaasti peittääkseni ruotsalaista tietämättömyyttäni, sitä että olin jatkuvasti tietoinen siitä, että minulta puuttui tiettyjä osia ruotsalaisten ystävieni ruotsalaisesta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta pääomasta. Kun en tuntenut kulttuurisia viittauksia, teeskentelin olevani kärryillä ja nyökkäilin tunnistavasti samalla, kun kuumeisesti yritin päästä perille, mistä oli puhe. Joskus tietämättömyyteni paljastui ja ystävieni vanhemmat saattoivat hämmästyneenä kysyä: ”Eeetkö tiedä, mitä se tarkoittaa?” Syntyi kiusallinen hiljaisuus ja halusin vajota maan alle. Häpeän ja silmätikuksi joutumisen tunteen muistan edelleen eräänlaisena kansallisena/kulttuurisena afasiana. Pelkoni siitä, että vaikuttaisin tyhmältä tai vähempiarvoiselta, johti siihen että pänttäsin erityisen paljon luokkakavereihini verrattuna. Äitini taisteli kovasti, että saisin lukea suomea kotikielenä. Koulun johto suhtautui epäilevästi kykyyni sopeutua ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja ilmaisi pelkonsa siitä, että en oppisi ruotsia, jos saisin opiskella suomea tunnin viikossa oppituntien jälkeen. Yksi ylpeimmistä hetkistäni oli, kun sain parhaan mahdollisen arvosanan ruotsissa. Numero 5 tarkoitti ensimmäisessä todistuksessani sitä, että äidin ponnistelut eivät olleet turhia ja olin yhtä hyvä kuin ruotsalaiset luokkakaverini.

Se on saanut minut ajattelemaan puhetta, jonka Olof Palme piti Ruotsin radiossa ulkoruotsalaisille joulupäivänä 1964. Puheessaan Palme sanoi, että maahanmuuttaja ei ole mikään yksiselitteinen käsite, vaan se yhdistää jotakuinkin 100 000 erillistä ihmiskohtaloa. Minun vanhempani olivat kaksi tällaisesta noin 100 000 ihmiskohtalosta, jotka olivat tulleet Ruotsiin 60-luvulla. Olof Palme korosti puheessaan, että kaikki maahanmuuttajat/ulkomaalaiset kokevat tarvetta tulla ymmärretyksi. ”Me” olemme, näin minä sen tulkitsen, niitä joilla on itsestään selvä asema/rooli ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Palme korosti puheessaan myös sitä, että maahanmuuttajilla on oikeus vaatia osakseen ymmärrystä, kiinnostusta ja arvostusta. Tämä näkökanta välitti solidaarisuusajatuksen suomalaisille, kreikkalaisille, jugoslaaveille ja muille väestöryhmille, jotka halusivat luoda arvokkaan elämän ja vastaavasti olla pitämättä näitä ihmisiä ongelmana.

Palme sanoi myös, että ihmisen ihonvärillä, rodulla, kielellä ja syntymäpaikalla ei ole mitään tekemistä inhimillisten ominaisuuksien kanssa. Meidän maailmassamme näillä luokituksilla on kuitenkin merkitystä sille, millaisia odotuksia meillä on yhteiskunnassa ja minkälaisen yhteiskunnallisen aseman saamme. Perusteet, edellytykset, voida tehdä valintoja yhteiskunnassa ja elämässämme eivät ole samat kaikille, mutta maailma on sama kaikille ihmisille.

Tietynlainen habitus merkitsee tietynlaisia kokemuksia. Maahanmuuttajahabitus voi joskus heijastella ulkopuolisuuden ja epävarmuuden kokemuksia omasta roolista ja paikasta uudessa maassa. Mutta tulla kohdatuksi tasavertaisena kansalaisena on tapa heittää harteiltaan häpeän mantteli. Tai kuten Nietzsche sanoi: ”Mikä ihmisessä on inhimillisintä? Toisen ihmisen säästäminen häpeältä. Mitä oma vapaus on? Sitä ettei tarvitse hävetä – itseään”.