Solja Krapu 12.2. 2009

Koulusta oli lomaa – taisi olla jouluna – ja olin käymässä kotona Suomessa. Sisarusteni lapsista yksi oli siinä iässä, että oli juuri oppinut kävelemään ja puhumaan. En ollut juurikaan tottunut lapsiin, en oikein tiennyt miten heidän kanssaan puhutaan, mutta kumarruin kuitenkin sanomaan jotakin, joka minusta oli sopivan sööttiä.

– Miksi sinulla on noin kimeä ääni, lapsi kysyi. Sattuu korviin.

Olin aivan ällistynyt. Luulen punastuneeni. En oikein tiennyt, mitä vastata. Isä yritti selittää: Solja on asunut Ruotsissa niin kauan, että hänellä on jo ruotsalainen tapa puhua. Siksi se kuulostaa vähän erilaiselta.

Kyllähän siinä jotakin perää on, ruotsi on hopsulaheitä, huoletonta, konsonanttikasoja. Puhe tulee edempää suusta. Suomi tulee syvemmältä kehosta, sieltä missä vokaalit muodostetaan. Onko se biologista, onko suomalaisten äänihuulet pidemmät? Vai jotain ihan muuta, onko äänensävy kansan sielussa?

Suomen kansan syvintä luonnetta ovat ruokkineet sotamuistot. On sodittu nuijin ja pistimin. On oltu Venäjän vallan alla ja Ruotsin, joskin on vähän epäselvää, missä järjestyksessä, mutta sodittu on. Siitä on saatu kuulla aina ja alituisesti. Isä luki ääneen Vänrikki Stoolia (Runeberg osasi itse asiassa kyllä olla myös melko hauska tai ainakin siltä vaikutti vai olikohan niin, että isä lisäili siihen omiaan) ja kertoi ajoista ennen vanhaan, mikä tarkoitti samaa kuin sota-aikaan. Toinen maailmansota oli viime sota ja suora syy minun sekä sisarusteni olemassaololle: äiti ja isä olivat löytäneet toisensa Karjalan kannakselta. Kovin tavallinen, mutta ei lainkaan vähemmän dramaattinen rakkaustarina.

Koulussa luimme toista kotimaista: Mamma går. Pappa står. Bir-gitt-a faller. Oli tärkeää puhua ”laulamalla”. Fisken simmar, luki kirjassa. Ja leijonan kuvan alla luki: Lejonet ryter. (Mikä on muuten erittäin hyvä osata sanoa, jos muuttaa vaikkapa Uumajaan Pohjois-Ruotsiin. Siellä suorastaan vilisee leijonia.)

Siskoni ja minä muutimme Uumajaan. Uumajaan Döbelnin puistoineen ja Ratanin tuoreimpine sotanäyttämöineen. Se oli se sota, josta Runeberg kirjoitti, sota, jossa Suomi hävittiin. Ihmiset ajavat piknikkikoreineen retkelle katsomaan luodinreikiä. Ja kesäteattereilla on vakio-ohjelmistot.

Koti-ikävästä huolimatta minusta oli vapauttavaa muuttaa Ruotsiin. Maahan, jonka lähihistoriassa ei ole dramatiikkaa, Ratanin luodinreiätkin ovat kaksi sataa vuotta vanhoja. Suomessa sitä vastoin kaikilla on henkilökohtainen suhde sotaan. Jollei sodassa ole ollut itse, on ainakin kertomuksia, kokemuksia, syitä ahdistukseen ja suvussa voitettuja vaikeuksia. Ollaan karaistuneita. Sukulaisia tavatessani laulamme pikkutunneilla edelleen surumielisiä lauluja, kokemuksen syvällä rintaäänellä. Mistä se tulee. Mitä lie pakonomaista käyttäytymistä, saunan lauteilla opittua.

Ruotsin kieli soljuu kuin raikas kevättuuli, kuin puro. Suomi kulkee tummissa uomissa, ääni muuttuu hieman matalammaksi, se tulee kuin murheesi suista. Ääni tulee keskeltä kehoa. En oikein tiedä, kummasta oikeastaan pidän enemmän. Kyllä minä haluan molemmat. Koko asteikon. Haluan raskaan sekä kepeän. Raskasmielisen ja vapauttavan kirkkaan. Koko oma historiani on sekoitusta, tämän aikakauden kansainvaellusten tulosta. Kunhan vain lasten korviin ei sattuisi.