JP Roos 5.2.2009

Kasvoin yksi- ja suomenkielisenä lapsena Munkkiniemessä, jossa suomenkieliset ja hurrit elivät aivan omaa erillistä elämäänsä. Jos oikein muistan, kävin kerran Munkkiniemen ruotsinkielisen yhteiskoulun tansseissa, mutta ei minulla ollut siellä mitään mahdollisuuksia. Muutamiin harvoihin suomenruotsalaisiin tutustuin urheilukentällä, mutta muuten emme olleet paljon tekemisissä. En koulussakaan pärjännyt juurikaan ruotsissa ja jos minulta olisi tuolloin kysytty mielipidettä "pakkoruotsista", olisin ilman muuta halunnut elää ilman sitä. Yhtenä kesänä Ruotsissa (vastineena suomenruotsalaisten lasten lähettämiselle kielikylpyyn maalle) ja 60-luvun kontaktit suomenruotsalaisen vasemmiston kanssa muuttivat suhtautumiseni kieleen täysin.

Tältä pohjalta kommentoin mielelläni Jörn Donnerin äskeistä lausuntoa huomiota saaneessa kolumnissaan (ks. http://www.magma.fi ). Siinä hän puhui suomenruotsalaisuudesta "epäolennaisena käsitteenä". Itse asiassa Donner edustaa monella tavalla minulle sellaista hurria , josta emme Munkkiniemessä pitäneet: kovaääninen, itsevarma, röyhkeä ja ennen kaikkea sellainen, joka ei mitenkään tajunnut itse olevansa "tyypillinen" yläluokkainen suomenruotsalainen (sama koskee pienemmässä mittakaavassa nykyistä vaimoani, joka kuvitteli, ettei hänellä ole minkäänlaista suomenruotsalaista identiteettiä). Siksi tuntuu erityisen hassulta, kun Jörn Donner väittää, ettei hän ole suomenruotsalainen. Itse asiassa hän ei varsinaisesti tarvitse edustamaansa suomenruotsalaisuuden tyyppiä (ei kukaan tarvitse), mutta ei sille voi mitään. Se on osa häntä.

Toinen ominainen piirre Donnerilla ja useimmilla koulutetuilla suomenruotsalaisilla on – mitä ei ollut vielä 30-luvulla – että he kuvittelevat, että suomenkielisten ja suomenruotsalaisten välillä ei ole mitään geneettistä eikä etnistä eroa. Nykyään on kuitenkin olemassa selkeitä tutkimustuloksia, jotka osoittavat että suomalaiset eroavat merkittävästi toisistaan (länsi- ja itäsuomalaiset) ja että suomenruotsalaiset eroavat selkeästi länsisuomalaisista. Mitä nämä geneettiset erot sitten merkitsevät, sitä on vaikea sanoa.

Lisäksi on tyhmää yrittää eliminoida toimiva ja todellinen nimitys tietylle ryhmälle. Itsensä tällaisiksi kokevia suomenruotsalaisia on yli 250 000. Tässä vastarannan kiiski Donner on vain pieni pisara meressä. Ihmisille, jotka puhuvat ruotsia Suomessa äidinkielenään, tarvitaan oma nimitys.

Päivänpolttava kysymys on tietysti, mitä tapahtuu ruotsille (ja suomenruotsalaisille) Suomessa, kun kaksikielisten osuus kasvaa ja menettää selkeät maantieteelliset ja yhteiskunnalliset alueet, joilla puhutaan vain ruotsia. Suomenruotsalainen keskustelu on tähän mennessä koskenut vain uhkakuvia kutistuvasta jäälautasta tai ruotsin kielestä katoavana kotikielenä tai vaikeudesta saada henkilökohtaista palvelua (erityisesti sairauden- ja vanhustenhoidossa) ruotsiksi, jotka kaikki ovat luonnollisesti tärkeitä asioita. Se, että suomenruotsalaisten osuus vähenee ja heidän porvarillinen puolueensa RKP pienenee, on totta. Sen sijaan positiivisesta puolesta puhutaan hyvin vähän. Kaksikielisten osuus kasvaa, koulutettujen suomalaisten osuus kasvaa.

Olen tämän suhteen pohtinut pitkään, mitä tällainen kaksikielisyys oikeastaan merkitsee – minulle itselleni sekä yleisesti Suomelle. Onko meillä erillinen identiteetti ja haluammeko me sellaisen? Eikö minulle ole helpompaa ohittaa suomenruotsalaisten intressit kuin "oikeille" suomenruotsalaisille? Tämä kysymys on mielenkiintoinen myös siksi, että mielestäni suomenruotsalaiset usein itse panevat itselleen kapuloita rattaisiin. Kun esimerkiksi suomenruotsalaiset säätiöt vaativat Hufvudstadsbladetille täyttä kannattavuutta ja heittävät pihalle hyvän päätoimittajan, on se todella tyhmää erityisesti siksi, että sanomalehtien tulevaisuudennäkymät vain huononevat ja että on erittäin suuri plussa, jos Husista pystytään rahoittamaan ilman täyden kannattavuuden vaatimusta.

Joten kaksikielisyys on hieman epämääräisemmin ja ehdottomasti vähemmän kulttuurisesti juurtunut käsite kuin suomenruotsalaisuus. Kaksikielisyys (identiteettinä) on jotakin, millaisen Jörn Donner haluaisi, mutta mitä hänellä ei ole. Siinä missä hän on kaksikielinen suomenruotsalainen, olen minä kaksikielinen, piste. Ja siinä on suuri ero. Tämä tarkoittaa, että me kaksikieliset olemme melko heterogeenistä väkeä.

Tällä haluan sanoa sitä, että juuri me kaksikieliset olemme niitä, jotka loppujen lopuksi voivat pelastaa suomenruotsalaisuuden. Me muodostamme suomenkielisten ja suomenruotsalaisten välille lenkin, jota tarvitaan tulevaisuudessa ja joka tulee tarjoamaan suomenruotsalaisille ruotsinkielisen ympäristön. Usein kohtaamamme ongelma on, että suomenruotsalaiset vaihtavat välittömästi kieltä, kun havaitsevat että jonkun äidinkieli ei ole ruotsi. Lopettakaa se, niin näette yhtäkkiä että ruotsi on täysin käyttökelpoinen kieli Suomessa!