|
SUOMEN RUOTSINKIELINEN KIRJALLISUUS |
 |
 |
 |
 Olof Ruin 29.1.2009
Kesäisin, kun asun Uudenmaan saariston saarella, mieleeni muistuu usein se suuri määrä kirjallisuutta, jota Suomessa edelleen kirjoitetaan ruotsiksi. Muistuminen oli erityisen kouriintuntuvaa kesällä 2008. Tämä johtui siitä, että osallistuin kahteen säännöllisesti, vaikkakin keskenään eri tahtiin järjestettävään kirjalliseen tapahtumaan.
Toinen tapahtuma oli Ruotsalaisen kulttuurirahaston joka toinen vuosi järjestämän esseekilpailun palkintojenjakotilaisuus. Kilpailu on saanut nimensä isäni Hans Ruinin mukaan ja se järjestettiin nyt kolmatta kertaa. Palkintojenjakotilaisuus järjestettiin hänen syntymäpäivänään 18. kesäkuuta. Arvioitavaksi oli lähetetty peräti 142 esseetä. Kirjoitukset arvostellut tuomaristo jakoi kolme palkintoa ja lisäksi seitsemän kunniamainintaa. Nämä kolme palkintoa menivät niinkin erilaisista aiheista kirjoitetuille esseille kuin Alberto Giacometti, kohtaaminen Hans Ruinin ja nuorallatanssijoiden kuninkaan Astorin välillä sekä ympäristöongelmat. Nämä palkitut esseet, samoin kuin kunniamaininnan saaneet ja ehkä muutama muu, julkaistaan puolestaan jossakin suomenruotsalaisessa aikakauslehdessä. Monia näitä julkaistaan edelleen. Pöydällä palkintojenjakohuoneessa oli esillä peräti seitsemän aikakauslehteä.
Useimmat esseekilpailun kirjoitukset olivat tulleet pientä ruotsinkielistä Suomea edustavilta kirjoittajilta. Osan esseistä oli kuitenkin kirjoittanut "riikinruotsalaiset" eli Ruotsissa asuvat kirjoittajat ja osan oli kirjoittanut suomenkielisen Suomen edustajat. Yksi heistä, joilla on suomi varsinaisena äidinkielenään, oli kolmannen palkinnon saaja, joka kirjoitti esseen nimeltään Sään jumalia ja ilmastodemoneita. Hän kertoi asuneensa pitkään Ruotsissa, mutta palanneensa nyt lapsuutensa maahan ja asettuneensa asumaan Tampereelle. Hän puhui täydellistä ruotsia riikinruotsalaisella korostuksella ja toi esille sen, millaista pontta omalle kirjalliselle tuotannolle tuo se, että hallitsee kaksi kieltä yhtä hyvin. Toisinaan hän kirjoittaa ruotsiksi ja kääntää kirjoittamansa suomeksi, toisinaan taas toisin päin. Siten hän ilmentää sitä arvokasta asiaa, että Suomessa on edelleen olemassa kaksi kansallista kieltä, vaikka niistä pienempi ajautuu yhä enemmän taustalle.
Lukiessani suomenruotsalaista kirjallisuutta olen yhteiskuntatieteilijänä usein kiinnittänyt huomiota juopaan niiden ruotsia puhuvien eri ryhmien välillä, joita tämä kirjallisuus heijastaa: yläluokan ja vähemmän varakkaiden, kaupungin ja maaseudun, Pohjanmaan ja eteläisen Suomen välillä. En voi kylläkään sanoa, että palkintojenjakoseremoniassa kesäkuussa 2008 esitellyt kirjoitukset sinällään olisivat heijastelleet tämänkaltaisia juopia, mutta olin silti huomaavinani näistä esimerkkejä samassa tilaisuudessa käymissäni keskusteluissa.
Lähetettyjä kirjoituksia arvioineen tuomariston puheenjohtaja kertoi olevansa kotoisin Porvoosta. Hän esittäytyi leikillisesti Porvoon tytöksi, joka on saanut pitkään ujostella kaikkien itsevarmojen helsinkiläisten joukossa. Siinä joukossa, jota arvelin hänen tarkoittavan, oli muun muassa tunnettuja suomenruotsalaisia sukunimiä ja muutamia, jotka ovat esi-isiensä tapaan yhä pystyneet luomaan jotakin kirjallisesti merkittävää. Omien sanojensa mukaan hän piti oman toimintansa vahvuutena osaamista, joka hänelle periytyi useilta maaseudun naisten sukupolvilta ja joka on omien kädentaitojen hyödyntämistä. Toisella tuomariston jäsenellä puolestaan oli kytkös Vasabladetiin. Hän asui pohjoisessa aidolla ruotsinkielisellä rannikolla, kaukana etelän ruotsinkielisistä, ja puhui selvästi paikallisella murteella. Hän puhui siitä, mikä erottaa hänen Pohjanmaataan Etelä-Suomesta, ja korosti myös että hän itse Helsingissä käydessään ei tunne itseään yhtä sujuvan kaksikieliseksi kuin pääkaupungin ruotsinkieliset. Heidän jokapäiväiseen elämäänsä suomen kieli kietoutuu luonnollisemmin kuin hänen omassa elinympäristössään.
Nämä keskustelut, samoin kuin muutamat muut, joita kävin samassa palkintojenjakotilaisuudessa, vahvistivat jälleen kerran suomenruotsalaiselle väestölle ominaista sosiaalista monimuotoisuutta, mistä mielestäni Ruotsissa ei olla aina riittävän tietoisia.
Toisella minua Suomen ruotsinkielisestä kirjallisesta tuotannosta kesällä 2008 muistuttaneella tapahtumalla on pitkät jokavuotiset perinteet kotisaaristossani. Eräänä heinäkuun päivänä 1987 yksitoista naista Märta Tikkasen johdolla oli päättänyt esiintyä kaatosateessa ja lukea runoja eräänä aamuna, kun Barösundissa oli markkinapäivä ja torikojuissa myytiin kalaa. Jos kerran voidaan kokoontua samaan paikkaan ostamaan vasta pyydettyä kalaa, voidaan myös kokoontua kuuntelemaan vasta kirjoitettuja runoja, totesivat nämä yksitoista naista keskenään. Samana iltana samat naiset kutsuivat myös kirjalliseen iltaan läheiselle Walhalla-nimiselle kotiseututilalle. Siitä alkoi vakiintunut perinne. Märta Tikkasen kutsusta kirjailijat, joita yhdistää ruotsiksi kirjoittaminen, ovat esiintyneet nyt kaikkiaan kaksikymmentäkaksi kertaa täällä kotiseututilalla, joka sijaitsee kapean, mutta syvän salmen rannalla, jota kautta ennen kulki pääväylä Helsingistä Hankoon.
19. heinäkuuta Märta Tikkanen oli kutsunut kuusi suomenruotsalaista kirjoittajaa kertomaan vasta julkaistuista kirjoista ja lukemaan niitä ääneen. Läsnä oli niin nuori naisrunoilija kuin yli seitsemänkymmenvuotias satutätikin sekä radikaali väittelijä että porvarillinen muistelmakirjailija. Tuolta illalta muistan kaksi esiintyjää erityisen hyvin. Toinen oli entinen kalastaja Helmer Nyholm, joka oli kirjoittanut kirjan saaristosta ja niistä vaatimattomista oloista, joissa kalastajat saarillaan elivät. Hän kertoi muun muassa kuvaavasti siitä, miten kalastajat Suomen kieltolain aikaan onnistuivat saamaan Suomenlahdella lisätuloja salakuljettamalla viinaa virolaisilta aluksilta mantereelle. Toinen esitys, jota olen jälkikäteen usein tullut ajatelleeksi, oli kirjallisuustieteen professori Clas Zilliacuksen tekemä analyysi suomenruotsalaisten kirjailijoiden erityisesti arvostamasta puulajista. He ovat kirjoittaneet erityisesti käkkyrämännyistä, jotka pureutuvat syvälle ulkosaariston kallioiden graniittikoloihin, kun taas koivuja on hyljeksitty vaatimattomina ja tammia syntyjään aristokraattisina.
Suomenruotsalaisten kirjailijoiden selvästi suosima käkkyrämänty on helppo nähdä koko näiden kirjailijoiden edustaman kulttuurin symbolina. Kulttuuri on edelleen, aivan kuten kokemukseni kesältä 2008 todistavat, laajaa ja elävää, mutta samalla uhanalaista ja täynnä suurta huolta omasta tulevaisuudesta. Se suomalainen vähemmistö, jolla on ruotsi varsinaisena äidinkielenään, kutistuu kutistumistaan, kun suomesta tulee luonnollisesti entistä hallitsevampi. Mahtaako tulevaisuudessa olla yhä ruotsinkielistä kirjallisuutta Suomessa luovia kirjailijoita?
Tähän huoleen tulevaisuudesta yhdistyy joskus myös alakulo suhteessa Ruotsiin. Lukuisissa keskusteluissa, joita olen vuosien varrella käynyt ruotsinsuomalaisten kirjailijoiden kanssa, erityisesti heidän, jotka ovat esiintyneet Märta Tikkasen illoissa Barösundissa, on tuotu esiin pettymys siitä, että ruotsinkielisen Suomen kirjalliset aikaansaannokset tulevat hyvin harvoin huomioiduiksi Ruotsin kulttuuripiireissä. Muutamat hyvin tunnetut suomenruotsalaiset kirjailijat sentään saavat kirjojaan levitykseen ja arvosteltaviksi, mutta useimmat kokevat tulevansa sivuutetuiksi ja kuoliaaksi vaietuiksi.
Kirjailijat, jotka kirjoittavat Suomessa ruotsiksi ovat vaarassa – tämä on looginen johtopäätökseni – tulla helposti eristetyiksi kahdessakin eri mielessä: maata hallitsevan suomenkielisen enemmistön taholta sekä läntistä naapurimaatamme hallitsevan ruotsinkielisen enemmistön taholta. |
|
|
|
