Anders Björnsson 22.1.2009

Appivanhempani menivät naimisiin Helsingissä kesällä 1949. He yöpyivät Klaus Kurjessa ja itse vihkitoimituksessa Olaus Petrin kirkonpenkeillä todistajina istui pääkaupungin ruotsinkielinen vanhainkoti.

Morsiusparilla ei ollut luonnollisia siteitä Suomeen, ei mitään sukua siellä. Mutta heitä kiinnosti urheilu, joka houkutteli heidät maahan – Hölöllä, joka sijaitsee Tukholman eteläpuolella ja josta sulhanen oli kotoisin, oli urheiluvaihtoa suomalaisen ystävyyskunnan Teijon kanssa – ja he ihailivat myös kansaa, joka oli selvinnyt kolmesta sodasta lyhyen ajan sisällä: talvisodasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta.

Houkuttelevuus voi yhdistää ja ihailu voi olla liikkeelle paneva voima. Myös oma isäni, nykyään jo yhdeksänkymmentävuotias, kilpaili Suomessa 30-luvulla – Paraisilla, Turussa, Helsingissä – ja kun hänen isänsä, innokas kuorolauluja, sai juhlien lopuksi virittää laulun, oli se lähes aina Porilaisten marssi. Siitä hän piti eniten. Se kertoi historiasta. Ja Hirvenhiihtäjät hän osasi ulkoa. Isänisäni ei kuitenkaan ollut varsinaisesti koulutettu mies.

Minä kohtasin Suomen ensi kertaa todella vuonna 1981. Olin juuri jättänyt opettajan urani ryhtyäkseni toimittajaksi. Silloin minut kutsuttiin luennoimaan Siikarannan opistoon Helsingin ulkopuolelle. Siellä tapasin ihmisiä, jotka tekivät minuun suuren vaikutuksen: Marianne Backlénin, tuolloin juuri debyyttinsä tehneen kirjailijan, Birger Thölixin, Vasabladetin energisen päätoimittajan, Veikko Veilahden, sosiaalidemokraattisen taustavaikuttajan, jolla oli sekä akateemisia meriittejä että työuraa.

Veilahti oli vanhan ajan kansansivistäjä. Hän tunsi Alf Ahlbergin, filosofin ja Brunnsvikin kansanopiston rehtorin, ja kirjoitti hänestä. Jossakin vaiheessa Veilahti etsi minut Tukholmassa käsiinsä. Osoittautui, että hän oli ollut Helsingin Lenin-museon johtokunnan puheenjohtaja ja nyt hän havitteli aineistoa, joka kertoisi eräästä Vladimir Smirnovista. Smirnov, helsinkiläinen lehtori, oli mennyt naimisiin August Strindbergin tyttären Karinin kanssa vieläpä Sinisessä tornissa, Strindbergin viimeisessä asunnossa, ja ollut aktiivinen venäläinen bolsevikki ennen ja jälkeen vuoden 1917 vallanvaihdon. Sittemmin Smirnovista tuli Neuvostoliiton Tukholman konsuli.

Tunsin tarinan ja satuin mainitsemaan, että Strindberg ensimmäinen vaimohan oli suomalainen Porvoossa syntynyt Siri von Essen ja että heidän tyttärensä yhdessä kahden muun lapsen Hansin ja Gretan kanssa vietti osan kasvuvuosistaan Helsingissä. Sen Veilahti tietysti tiesi. Vein hänet Harry Järven luokse Tukholman kuninkaalliseen kirjastoon. Harry Järvellä oli pettämätön kyky osata löytää kaikki ja tehdä itsensä aina ymmärretyksi. Tietysti herrat puhuivat keskenään suomea. En ymmärtänyt mitään, mutta sen verran tajusin, että tällaiset tapahtumat auttavat ylläpitämään yhteishenkeä.

Siikarannan jälkeen sain itsekin omistautua kansansivistystyöhön pienessä mittakaavassa, eri medioissa. Ja Suomeen olen sen jälkeen palannut lukemattomia kertoja sekä nauhuri kädessä että luennoitsijana – niin, Suomessa todella opin puhumaan yleisölle, joka ei tiedä, kuka minä olen, ja jolla on perusteltu halu saada tietää, mitä minulla on sydämelläni. Tietyllä tavalla voidaan sanoa, että olen käynyt koulua Suomessa. Yhtenä kesänä kävin suomen intensiivikurssin Hanasaaressa. Siellä missä nyt asun, Kistassa, pohjoistukholmalaisessa lähiössä, kuulen joka päivä suomea torilla ja kaupoissa. Naapuriovessani lukee Snellman.

Maaliskuun 2009 lopussa – merkkivuonna – minulla on kunnia puhua viikon ajan eri paikoissa Helsingin seudulla: Vihdissä, Tammisaaressa, Hyvinkäällä ja Kirkkonummella Pohjola-Nordenin kutsumana. Olen ajatellut puhua otsikolla Suomen menetys, josta tuli Ruotsin voitto. Kuulostaako nationalistiselta? Tarkoitan sillä kuitenkin juuri päinvastaista: sitä että Ruotsi – aivan kuten Suomikin – saattoi vuoden 1809 jälkeen lopulta saada rauhanomaisen yhteiskuntakehityksen ja päästä eroon raskaasta sotataakasta. Mutta ennen kaikkea tarkoitan sitä, että me ruotsalaiset saimme tapahtuneen johdosta naapurin, johon voimme luottaa. Kaikissa olosuhteissa.

Se on suuri asia kutistuvassa maailmassa. Hyvässä seurassa voi kokea turvallisuutta, arvostusta ja hämillään ollessa on lupa nauraa ääneen. Se mitä olen kokenut, ei päde mielestäni pelkästään yksityiselämässä, vaan aivan yleisesti. Kun esteitä ei ole, on helppo kasvaa. Ihmisenä ja kansalaisena.