Torkel Jansson 18.12.2008

Kun Ruotsi erosi Suomesta, meidän kaikkien tuntema adventti- ja pääsiäispsalmien kirjoittaja oululainen Frans Michael Franzén näki tämän todellisena miekaniskuna, mutta silti jäljelle jäi sisäisen yhtenäisyyden side. Vuosisadan puolivälissä eräs ruotsalainen kirjallisuushistorioitsija päivitteli sitä, että Suomen ruotsinkieliset kirjailijat oli unohdettu, sillä poliittisesta hajoamisesta huolimatta toisella puolella Perämerta eli edelleen ruotsinkielinen kulttuuri, ja vielä niin myöhään kuin 1880-luvulla eräs eriävän mielipiteen esittäjä totesi Suomen valtionhallinnon selvityksessä, että täällä vain istuttiin kirjoittamassa ruotsinkielisiä lakiesityksiä (hänellä itsellään ei kuitenkaan ollut esittää suomenkielistä vaihtoehtoa). Kun Franzénista oli tullut Ruotsin kansallisrunoilija, Runeberg ja Topelius pyrkivät kilvan kyseenalaistamaan hänen asemansa, ja kun tasavalta oli syntynyt, upsalalainen historioitsija Harald Hjärne totesi, että nyt on olemassa kaksi Ruotsia.

Meidän on ollut hieman vaikeaa pitää hynttyymme erillään. Ja sama jatkuu edelleen. Ennen 1990-luvun EU-kansanäänestystä tulevan ulkoministerin Erkki Tuomiojan mielestä Suomen ja Ruotsin olisi pitänyt järjestää yhteinen kansanäänestys eikä pelkästään samanaikaisia äänestyksiä, koska maamme ovat niin monessa asiassa nivoutuneet yhteen, ja sitten, kun olisimme unionissa, riittäisi kaikkien EU-asiakirjojen kääntäminen ainoastaan ruotsiksi näille kahdelle maalle, jotka ovat olleet toisistaan erillään 200 vuotta – mutta joita yhdistää kaksi eri kieltä, toisin kuin on Ison-Britannian ja USA:n kohdalla, joita erottaa yksi yhteinen kieli. Suomi ja Ruotsi ovat niin samanlaisia, että se heijastuu selkeästi kielissämme, jotka kieliopillisesti ovat hyvin erilaisia, mutta kuitenkin semanttis-sisällöllisesti niin samankaltaisia, että se lingvistiseltä kannalta on aivan ainutlaatuista kielihistoriassa.

Miksi näin? Miksi Vaahteramäen Eemelin tarkka kääntäminen onnistuu vain suomeksi? Aivan, siksi että jukuripäästä tuli aikuisena jotakin niin ruotsalais-suomalaisen ainutlaatuista kuin kunnanvaltuuston puheenjohtaja, ja tällaisia mahtimiehiä on vain meillä. Hänestä ei tullut seriffiä eikä mitään muutakaan outoa, mitä hänestä tuli hätäratkaisuna käännettäessä muille kielille, siksi että käsitys hänestä molemmissa maissa juontaa juurensa yhteiseen hallinnolliseen historiaan. Ja Eemeli ja hänen seuraajansa istuvat hallinnoimassa meidän kunnan- ja kaupungintaloissamme ja lähettävät päätöksiään kirjeissä, joiden osoitteissa on viisinumeroiset postinumerot ja jotka työnnetään keltaisiin postilaatikoihin, kun taas läntisemmät ja eteläisemmät kollegat säätävät asioista raatihuoneissa ja tarvitsevat vain nelinumeroisia postinumeroita postituksiinsa, jotka työnnetään punaisiin postilaatikoihin, ts. ne kunnallisheput, jotka rättiväsyneinä illan kiistakysymysten jälkeen yöpuulle vetäytyessään vetävät päälleen dynetrekkin ja dynebetrækin, kun taas omamme kaivautuvat påslakanin tai pussilakanan alle. Tämä ja moni, moni muu tekee sen eron.

Suomessa ei ole matkittu Ruotsia, kuten usein sanotaan, vaan meillä on ollut aivan sama yhteiskuntajärjestelmä ja valtiosääntöperintö hallinnoinnissa ja uudistuksissa, ja siksi maista on tullut niin ainutlaatuisen samankaltaisia, kun ei ole tarvittu vallankumousta, vaan yhteisiä arvoja on saatu kehittää kaikessa rauhassa. Voimme toisin sanoen kilpailla siitä, kumpi maa on säilynyt enempi sellaisena kuin ne olivat ennen vuotta 1809. Suomella on hyvät mahdollisuudet voittaa tämä taisto, perustuslaillinen Ruotsi-Suomi-maaottelu. Ruotsi on luopunut kaksikielisyydestään, joka hävisi virallisesti, kun suomi poistettiin vuonna 1849 seteleistä ja kun saamelaisten ja suomalaisten kalentereiden vuosisatoja vanha tarina päättyi vuonna 1916, ja kun Heidenstam sain Nobelin palkinnon ruotsalaiskansallisesta runoudestaan samalla, kun Tornionjokilaaksossa annettiin korvapuusteja suomea puhuville koululaisille. Kansallismielisyys on aiheuttanut enemmän ongelmia kuin se on ratkaissut – myös Suomessa, jossa kiihkeimmät suomenkieliset puuttuivat tavallisen ruotsia puhuvan väestön oikeuteen omaan kieleensä, mutteivät yhteiskunnallisiin instituutioihin, kun ei ole ollut antaa mitään sen tilalle, joka oli ollut ja edelleen on omaa perintöä. Historioitsijoiden tehtävä ei ole antaa arvosanoja menneelle, mutta itse saan olla sitä mieltä, että on huomattavasti enemmän hyödynnettävää keskustelusta, miksi olemme vuonna 2009 edelleen maailmanlaajuisesti tarkasteltuna niin ainutlaatuisia, kuin väsyttävästä jaarittelusta eroavaisuuksista, joita on hyvin vähän.