Zinaida Lindén 11.12.2008

Olet venäläinen, kotoisin Pietarista ja asut Suomen Turussa. Käännät suomenruotsalaista kirjallisuutta venäjäksi. Itse kirjoitat ruotsiksi. Yksi esimerkki on romaanisi Ennen maanjäristystä, josta sait vuonna 2005 arvostetun Runeberg-palkinnon. Suomi ja Ruotsi ovat siis lähelläsi joka päivä, mutta merkitseekö Ruotsi sinulle jotakin?

Olen hieman leikillisesti kutsunut Ruotsia kadotetuksi paratiisikseni. Ehkä siinä on jotain tottakin. Kuten ensirakkaus. Olin seitsemäntoistavuotias, kun aloin opiskella ruotsia Leningradin eli Pietarin yliopistossa. Tuohon aikaan ihmisen elämässä tapahtuu paljon. Toimin oppaana ja tulkkina, sain ruotsalaisia tuttavia; turisteja, liikemiehiä, opin tuntemaan ruotsalaista kulttuuria. Kirjoitin Selma Lagerlöfistä. Ruotsista tuli tunteitteni kieli. Sittemmin menin naimisiin suomalaisen kanssa ja päädyin Suomeen 1990-luvun alussa. Luulin, että suomenruotsalaisten ihanne olisi Ruotsi ja riikinruotsi, mutta niinhän se ei ollut. Mutta kun puhutaan Ruotsista, suupieleni kääntyvät heti hymyyn…

Millaiset ovat suhteesi Ruotsiin nykyään?

Valitettavasti entiset ystäväni ovat jääneet. Mutta yksi hyvin läheinen ystävätär asuu Huddingessa. Luen ruotsalaisia lehtiä. Kirjojani on arvosteltu Ruotsissa. Uusista ruotsalaisista kirjailijoista löytyy monia suosikkejani, esim. Carl-Johan Vallgren ja Carina Rydberg.

Kun Suomi ja Ruotsi käyvät ikuista maaotteluaan, jankkaavat kaavamaisia käsityksiään toisistaan, mitä ajattelet silloin?

Jo kun nuorena luin suosikkejani Sjöwallia ja Wahlöötä, minua häiritsi hieman kuva suomalaisesta konepistoolin kanssa. Minulle on tärkeää pitää henkistä eroa, sillä tuollainen voi olla katkeraa. Yritän löytää samankaltaisuuksia. Maasta muuttaneet suomalaiset auttoivat rakentamaan ruotsalaista kansankotia. Jotkut heistä eivät koskaan oppineet ruotsia kunnolla. Nykyään Suomessa saatan ottaa tämän esiin, kun valitetaan, että maahanmuuttajat eivät hallitse maan kieltä: ”…niin mutta samanlaisia esimerkkejähän on suomalaisista Ruotsissa”. Oikeastaan on suhteellisen myöhään syntynyt käsitys, että ensimmäisen maahanmuuttajasukupolven odotetaan oppivan uusi kieli täydellisesti. Joskus unohdetaan, että maahanmuuttaja on myös maastamuuttaja. Että muutto voi merkitä suurta menetystä ja suurta surua.

Mitä suomenkielinen Suomi merkitsee sinulle, se ympäristö, jossa enimmäkseen elät?

Minulla on suomenkielisiä ystäviä. Vaikka en puhukaan suomea riittävän hyvin, osaan kieltä kuitenkin paremmin kuin monet muut. Tunnen itseni silti ulkomaalaiseksi, vaikkakin samalla lähimmäiseksi. Suomalaisten suhde kotimaahani on ongelmallinen, erityisesti historiallisesti. Olen yrittänyt eläytyä heidän asemaansa. Mutta heidän tarinansa kotimaastani eivät vastaa omaa käsitystäni. Se voi olla välillä turhauttavaa. Sillä kun katsotaan totuutta silmiin, on myönnettävä että sekä ruotsalainen että suomalainen kulttuuri rakentuu monella tavoin venäläisten pelkoon. Lähes joka päivä lehdissä kirjoitetaan jotakin talvisodasta tai nyt vuosien 1808–1809 sodan juhlallisuuksista. En valita, totean tämän vain tosiasiana.

Näetkö jotain eroa Ruotsin ja Suomen tavassa keskustella nyky-Venäjästä?

Vaikea yleistää, mutta äänensävy on usein huomattavasti objektiivisempi ja maltillisempi Suomessa, ainakin viimeaikaisten tapahtumien, esim. Georgian, osalta. Tässä suhteessa koen olevani Suomessa enemmän kotonani. Suomalaisilla on realistisempia käsityksiä Venäjästä.

Myös Japanilla on erityinen merkitys sinulle. Viimeisimmissä romaaneissasi on vaikutteita sieltä, kirjoitat mielelläsi japanilaisesta kulttuurista. Miksi?

Japanista on tullut kolmas kotimaani Suomen ja Venäjän ohella. Asuin siellä ensi kertaa 1999–2000. Syitä on monta. Yksi on se, että Turku on melko pieni kaupunki. Ja koska olen kasvanut suurkaupungissa, minulla on jatkuvasti hinku suurkaupunkiin. En ole koskaan oppinut pienessä kaupungissa asumisen taitoa. En ole koskaan käynyt New Yorkissa, joten Tokiosta on tullut minun New Yorkini. Siellä tunnen itseni kokonaiseksi ihmiseksi.

Joten yhteenvetona voidaan sanoa, että olet jonkin sortin maailmankansalainen, ilmaisu jota olet joskus käyttänyt…

No, ehkä maailmankansalainen on vähän liian koketti sana.Minusta on parempi sanoa internationalisti. Kansallinen identiteetti ei ole ollut minulle koskaan kovin keskeinen juttu. Sen vuoksi en ole mikään vaeltava paimentolainen ja arvostan tietysti omaa kulttuuriani. Mutta sanotaan mitä tahansa Neuvostoliitosta, siellä tehtiin tietyissä asioissa silti yhtä ja toista hyvääkin. Kasvoimme ja harjoittelimme käsityksessä, että olemassa on erilaisia kansallisuuksia ja kulttuureja. Saman yritän välittää omille lapsilleni. Siitäkin huolimatta, että internationalisti ei ole sanana nykyisin kovinkaan muodikas.

Haastattelijana Bengt Lindroth