Sixten Korkman 4.12.2008

16-vuotiaana 60-luvulla keksin liftata Uumajasta Göteborgiin (pestautuakseni laivapojaksi norjalaisalukselle). Se oli ensimmäinen vierailuni Ruotsiin, maahan, joka vaikutti minusta käsittämättömän vauraalta köyhään kotimaahani verrattuna. Kuten tiedämme, näin ei ole enää, vaan maidemme väliset elintasoerot ovat nykyään lähinnä triviaaleja. Tämä ei todennäköisesti ole sattumaa: elintaso Suomessa on muun muassa sotien ja muiden olosuhteiden johdosta ollut ajoittain alhaisempi kuin Ruotsissa, mutta se on jatkuvasti pyrkinyt samalle tasolle. Luvut osoittavat, että tavallisten ihmisten elintaso Suomessa oli karkeasti ottaen sama kuin Ruotsissa jo 1700-luvulla. Maailmanpolitiikka on toisinaan ohjannut meitä eri teille, usein Suomen vahingoksi, mutta myöhemmin olemme jatkaneet jälleen samoin edellytyksin.

Yhtenäistymissuuntaus on ymmärrettävä sitä taustaa vasten, kuinka monet yhteneväisyydet Suomea ja Ruotsia yhdistävät ja kuinka syvälle niiden historialliset juuret ulottuvat. Kyse on yhteisistä arvoista, joiden juuret juontavat protestanttisuudesta ja maata omistavasta talonpoikaisyhteiskunnasta ja instituutioista, jotka perustuvat pitkiin paikallisen ja (tietyssä määrin) kansallisen demokratian perinteisiin. Nykyaikana kaikki pohjoismaat ovat luoneet samankaltaiset instituutiot työmarkkinoille sekä suuren hyvinvointivaltion. Panostamme enemmän kuin muut maat perhepolitiikkaan ja inhimilliseen pääomaan investoimiseen. On olemassa nk. pohjoismainen malli, joka yhdistää paremmin kuin muut sosiaalis-taloudelliset mallit tehokkuuden ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden (ks. ETLAN raportti The Nordic Model: Embracing Globalization and Sharing Risks).

Kansainvälisestä näkökulmasta katsottuna samankaltaisuutemme on silmiinpistävää, mutta lähempää tarkasteltuna olemme valtavan erilaisia. Meitä eivät erota pelkästään geopoliittiset tekijät. Myös politiikassa ja kulttuurissa on suuria eroja. Nuorena tutkijana olin pidemmän aikaa Kansainvälisen talouden instituutissa Tukholmassa (joka tuolloin tunnettiin nimellä Assar´s institut). Opin arvostamaan ruotsalaista akateemista osaamista ja erityisesti sen kykyä vaikuttaa yhteiskuntapoliittisiin uudistuksiin. Olen selannut läpi lukuisia Statens Offentliga Utredningar -sarjan raportteja (mukaan lukien liitteet), jotka tiiliskivet ovat täynnä tiivistä tietoa, jolla voisi kumauttaa hengiltä vaikka härän. Raportit ovat usein luoneet perustaa uudistuksille, joista on sovittu liittoutumien välisissä parlamentaarisissa komiteoissa, sekä vilkkaalle ja laajapohjaiselle kansalaiskeskustelulle. Monet näistä uudistuksista ovat edustaneet alansa parasta käytäntöä (esim. eläkeuudistus).

Suomessa asiat ovat toisin. Meillä poliittiset prosessit ovat keskittyneet pyrkimään konsensukseen hallituksen ja työmarkkinaosapuolten välillä. Vaihtoehtoisten ratkaisujen analysointi ei ole keskeistä, vaan sen sijaan pyritään löytämään tasapaino hyötyjen ja haittojen välillä sekä kaikkien hyväksyttävissä oleva kompromissi (käydään lehmänkauppaa). Yhteiskunnalliset uudistukset on usein kopioitu Ruotsista, mutta tavallisesti tietyllä ajallisella viiveellä ja vaatimattomammilla resursseilla (ns. volkkariversiona). Tämä ei ole kovinkaan loistokasta, mutta kuitenkin hyvin käytännöllistä, koska näin säästetään perusteellisten valmistelujen vaiva ja ruotsalaisten kokemusten valossa ollaan voitu välttää useita erehdyksiä. Organisaatioilla on Suomessa näkyvämpi asema; valta esimerkiksi työeläkkeiden osalta on tosiasiassa organisaatioilla, ei eduskunnalla. Keskusteluhalukkuus on maassamme lähinnä kohtuullista ja pyrkimys konsensukseen nähdään kansallisena hyveenä, lähes velvollisuutena. Mutta ei tässä asiaintilassa ole pelkästään vikaa: jo vanhastaan Suomessa käydään hyvin toimivaa vuoropuhelua eri osapuolten välillä, myös elinkeinoelämän ja hallituksen, millä ei näytä oikein olevan vastinetta Ruotsissa. Ja päätöksentekokyvyn etusijalla suhteessa selvityksiin ja keskusteluun on itse asiassa omat etunsa, esimerkiksi sellaisissa asioissa kuin EMU ja ydinvoima.

Ruotsissa on yhtä ja toista, mikä suomalaisia ärsyttää eikä silloin puhuta vain jääkiekkotappioista (vaikka niillä suuri merkitys onkin). Ruotsalaisten reippaus voi olla joskus rasittavaa. Margot Wallström, huumorintajuinen komissaari, kertoi kerran neuvoston Brysselissä pidetystä kokouksesta, jossa ruotsalaisministeri koko ajan entistä hämmästyneempänä kuunteli pitkää keskustelua siitä, kuinka visaista asiaa mahdollisesti tulisi käsitellä. Lopulta ministeri ei pystynyt enää olemaan hiljaa, vaan ilmaisi aidon hämmästyksensä kysymällä: ”But why don’t you do it like we do it in Sweden?” Juuri niin: ruotsalaiset ovat omahyväisiä omaan napaan tuijottajia, mikä on meille suomalaisille vierasta. Ärsyttävintä meissä puolestaan on vaatimattomuus ja epävarmuus, jotka geopoliittinen asema ja historiallinen kehitys on iskostanut geeneihimme. Joskus se ilmenee ynseytenä muita kohtaan ja rahvaanomaisena itsetehostuksena yhdistyneenä pelokkaaseen herkkyyteen sen suhteen, mitä ulkomaalaiset mahdollisesti voivat meistä ajatella.

Kansainvälisesti tarkasteltuna olemme kuitenkin kuin kaksi marjaa. Eräs italialainen kollega lausui eräässä kokouksessa Brysselissä seuraavaa: ”I get so annoyed by these Nordics, who all are talkative like the Finns and flexible like the Swedes!” Ei todellakaan ole sattumaa, että hän niputti meidät yhteen; brysseliläisperspektiivistä sekä suomalaiset että ruotsalaiset ovat harvasanaisia ja hieman itsepäisiä. Lyhyesti sanottuna, olemme samanlaisia, erilaisia ja ärsyttäviä, mikä muodostaa erinomaisen maaperän hedelmälliselle yhteistyölle.