|
 Lauri Karvonen 27.11.2008
Suomi lähestyy vuoden 1809 merkkivuotta ilman mainittavaa innostusta. Syyt siihen ovat helposti ymmärrettäviä, mutta harvemmin niitä lausutaan ääneen. Toisaalta ei haluta kovin mielellään olla innoissaan tosiasiasta, että erottiin Ruotsista ja liityttiin Venäjään. Se olisi aivan liian selkeää piikin kohdistamista Ruotsiin ja sellaiseen selkeästi epäystävälliseen toimintaan ei kuitenkaan haluta syyllistyä. Ja olisihan se hitusen liikaa viestittää, että Venäjää pidettäisiin jotenkin Ruotsia parempana.
Toisaalta Suomessa on pitkään ja sinnikkäästi vähätelty sen yhteistä historiaa Ruotsin kanssa. Koulun pakollinen historianopetus valottaa ruotsalaista aikaa – yli kuutta vuosisataa – pääosin olemalla poissa siitä. Tämän tietämättömyyden myötä Suomen asema pohjoismaana on yhä käsittämättömämpi. Pohjoismaa Suomi nimittäin yksiselitteisesti on. Sen yhteiskuntarakenteessa, sen oikeus- ja koulutusperinteissä, sen kirkollisissa olosuhteissa ja ajatus- ja arvopohjaisissa perusvalinnoissa on ilmiselvä pohjoismainen leima. Ilman historiallisen taustan tuntemusta nämä olosuhteet jäävät kuitenkin arvoitukseksi ympäröivälle maailmalle – ja enenevässä määrin suomalaisille itselleenkin.
Monessa mielessä yhteinen historiamme Ruotsin kanssa on 1800-luvun reaalipolitiikan ja Suomen sisäisten valtataisteluiden uhri. Koska Suomen eliitti 1809 teki päätelmän, että yhdistyminen uudelleen Ruotsiin ei ollut enää realistista, tavoitteeksi tuli luoda kansallistunne uuden Suomen maan ympärille ja suojata sen erityisasemaa Venäjän rinnalla. Keisari oli vakuutettava siitä, että hänen suomalaiset alamaisensa ovat ainiaaksi hyväksyneet eron Ruotsista. Tämän välimatkan Ruotsiin korostamisesta tuli tärkeä osa reaalipolitiikkaa, jolle uuden pääkaupungin Helsingin virkamiesluokka omistautui.
Pyrkimys korostaa kansallista omaleimaisuutta keskittyi erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla yhä selkeämmin ponnisteluihin parantaa maan suomenkielisen valtaväestön asemaa. Tämä loi tarpeen korostaa suomalaisen kulttuurin ainutlaatuisuutta ruotsalaiseen kulttuuriin verrattuna, joka siihen asti oli ollut hallitseva. Suomessa, kuten kaikkialla Euroopassa, kiinnostus kansankulttuuriin kasvoi valtavasti 1800-luvun aikana. Kaikki mikä vaikutti aidolta suomalaiselta, ts. näytti poikkeavan vallalla olevista ruotsalaisista malleista, sai erityistä suosiota osakseen. Tämän suomalaisen kulttuurin metsästys johdatti tutkijat usein hieman itään historiallisen Suomen rajojen yli, kuten esim. mahtavan Kalevalan löytöalueelle. "Karjalainen" vaikutus suomalaiseen kulttuurielämään on saanut monia jännittäviä ja vaikuttavia piirteitä. Nämä eivät kuitenkaan ole tilastollisesti erityisen edustavia piirteitä suomalaisessa kansankulttuurissa.
Taistelu suomalaisen kulttuurin puolesta oli myös eliitin poliittista kamppailua. Fennomaanit (suomalaismieliset) halusivat korvata ruotsalaisen virkamies- ja kulttuurieliitin uudella suomea puhuvalla eliitillä. Tässä kiistassa oli usein otollista kuvata ruotsalaista aikaa vieraan vallan sorron ajanjaksona.
Paradoksaalista kyllä tämä suomalainen politiikka ei kohdistunut Ruotsiin valtiona. Etäisyydenotto Ruotsiin ei koskenut suhdetta oman ajan Ruotsiin, vaan historiallisesta yhteenkuuluvuudesta Ruotsiin juontaviin poliittisiin seuraamuksiin. Myöskään sitä, mikä todella oli ruotsalaista perintöä Suomessa, ei hylätty: kirkkoa ja uskoa, koulutusperinteitä, lakia ja oikeutta, talonpoikaisväestön vapautta. Taisteluun suomalaisen omaleimaisuuden puolesta kuului alusta asti merkillinen kaksinaisuus.
1900-luvulla kehitys jatkui entiseen malliin. Autonomian aikaa pidettiin välttämättömänä itsenäisyyden esivaiheena. Vastarinta kasvanutta venäläistä painostusta vastaan autonomian ajan loppupuolella näyttäytyi johdantona itsenäisyystaisteluun.
Samanaikaisesti on aina ollut tarvetta seurata Ruotsin kehitystä ja ottaa sieltä vaikutteita mahdollisimman paljon. Siitä johtuen, että yhteiskuntamme rakentuvat yhteiseen historialliseen perustaan, Ruotsi on koko menneiden 200 vuoden ajan ollut se maa, jonka yhteiskuntaelämä on ollut Suomelle merkityksellisin. Kerta toisensa jälkeen ruotsalaiset mallit ovat tarjonneet malleja Suomessa tehtäville uudistuksille. Ilman suomalaisen yhteiskunnan ruotsalaista perintöä tämä ei tietenkään olisi ollut mahdollista.
Se, että tämän yhteisen perinnön merkitystä ei täysin tunnusteta, on merkittävin todiste siitä, että suomalaisten alemmuuskompleksi on edelleen täyttä totta. Tästä kompleksista eroon pääsemiseksi pitäisi peruskoulujemme historianopetusta muuttaa. Sen lisäksi pitäisi myös auttaa meitä suomalaisia ymmärtämään paremmin, miksi yhteiskuntamme on sellainen kuin on.
|
