Maria Kalaniemi 20.11.2008

Onko kansanmusiikin tai maailmanmusiikin asemassa eroja Ruotsissa ja Suomessa?
Joskus Ruotsissa on suurempi ero sen välillä, oletko nk. kansanmuusikko, oikea kansanmuusikko vai soitatko nk. vanhaa tanssimusiikkia, mitä tein pienenä tyttönä. Ruotsissa on tärkeää kuulua oikeaan kategoriaan. Suomessa sitä vastoin kansamusiikki ja vanha tanssimusiikki ovat sulautuneet toisiinsa.

Näyttää siltä kuin harmonikalla olisi toisenlainen asema Suomessa kuin Ruotsissa, ja sinä tunnut usein symboloivan tätä eroa.
Kyllä, Ruotsissa harmonikka on päässyt hienompiin kansanmusiikillisiin yhteyksiin vasta aivan viime vuosina. Ruotsin kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa esimerkiksi, jossa olen ilokseni saanut olla opettajana.

Tämä siis selittää sen, miksi Suomessa on sinun lisäksesi monia eri tyylilajien hanuristeja, kuten Kimmo Pohjonen, Johanna Juhola jne.
Näin on. Mutta mennäänpä ajassa kauas taaksepäin ja puhutaan harmonikan roolista Suomessa. Olen perheestä, jossa harmonikka oli sekä kuningas että kuningatar. Eräänlainen Suomen soulsoitin, sielun soitin. Sitä on raahattu mukana, vaikka se on minusta joskus ollut melko raskas. Sodan aikana sotilaat saattoivat ottaa harmonikan rauhallisina hetkinä esiin ja soittaa jonkin haikean sävelmän. Ilon ja surun instrumentti siis.
Ehkäpä arvostus ei ole ollut aina kovin korkea akateemisissa piireissä, mutta sen sijaan kansan keskuudessa kyllä sodan ansiosta. Ja arvostus on ollut aina vankka. Nykyään nämä tunteet ovat heränneet uudelleen uusien soittajien myötä, jotka tekevät musiikkia omalla tavallaan. Mutta juuret ovat silti tallella. Harmonikka ei ole pelkkä pelleilysoitin. Se koskettaa syviä tunteita. Muistan, kun olin yhdeksän–kymmenen vanha ja aloitin soittamisen. Kun opin ensimmäiset sävelmäni, ihmisille tuli kyynelet silmiin. Ymmärsin jo lapsena, että tällä voi koskettaa tunteita.

Eikö tällaista ole näkynyt enemmän myös Ruotsissa? Onhan siellä kuitenkin ollut Calle Jularbo.
Totta. Mutta se oli toisenlaista kuin täällä Suomessa. Kunnioitan todella Jularbon soittoa, hänen soittotyyliään, hänhän soitti sekä yksi- että kaksirivistä. Hänen soitossaan voi kuulla juuret. Aihetta pitäisi tutkia. Mutta aivan yhtä tosissaan… harmonikan asema kulkee kyllä hieman jälkijunassa Ruotsissa.

Näistä eroista huolimatta, emmekö me ammenna kuitenkin melko paljon samoista musikaalisista lähteistä?
Kyllä varmaan periaatteessa, mutta on yksi valtavan suuri ero, joka minusta on positiivista. Musiikkikorkeakouluissa huomaa, kuinka kansanmusiikki muotoutuu. Tukholmassa on keskitytty perinteiseen polkan soittoon, joka on jatkunut keskeytyksettä sukupolvelta toiselle. Yhtä katkeamaton linja kuin helminauha. Helsingissä ja Suomessa olimme hälytystilassa vanhojen pelimanniemme vuoksi hetken 1960- ja 70-luvuilla, mutta sitten asia unohtui. Sitten Sibelius-akatemiaan perustettiin kansanmusiikin koulutusohjelma, mutta osa pelimanneista oli jo kuollut. Tällöin syntyi eräänlainen aukko. Nyt kansanmusiikin koulutusohjelmassa on monia, joilla ei ole koskaan ollut kosketusta pelimanni- tai kansanmusiikkiin ennen ohjelmaan tuloaan. Mutta toisaalta erona Ruotsiin on, että tällöin ajatukset eivät sido sitä, millaista musiikin pitäisi olla, on enemmän vapautta luoda musiikkia omalla tavallaan. Meillä on yksinkertaisesti eri asioita annettavana toisillemme.

Entä kiinnostus Ruotsissa suomalaista musiikkia kohtaan?
Ruotsissa ollaan aina oltu kiinnostuneita harmonikkamusiikkiani kohtaan. Tein juuri levyn viulisti Sven Ahlbäckin ja avainviulisti Johan Hedinin kanssa. Sven soitti minulle äskettäin ja kertoi ruotsalaisten valtavasta kiinnostuksesta musiikkia kohtaan. Yleisesti ottaen Suomessa voi sekoittaa humppaa, tangoa, polkkaa tavalla, jota yksikään ruotsalainen kansanmusiikkiryhmä ei tee. Uskon, että tällaiselle on paljon kysyntää. Pohjoismaiden pitäisi jakaa toisilleen enemmän näitä erilaisia perinteitä.