|
 Bengt Packalén 13.11.2008
Muutama vuosi sitten, kun vielä elelin omakotitalo, koira ja Volvo -elämää Tukholman ulkopuolella, ihmisvihaajanaapurini kävi lapsosteni kimppuun. Hän luuli metsäkauriiden kiimahuutoa koirien haukunnaksi ja huusi tytöille: ”Häipykää koirinenne sinne mistä tulittekin! Kuulen kyllä, että te kaikki haukutte samalla lailla murtaen!"
Kerran sanoin Ruotsin radiossa, että en usko että minusta koskaan tulee riikinruotsalaista, että rakastan äidinkieltäni, että olen iloinen voidessani asua ja tehdä töitä Ruotsissa, mutta en koskaan halua luopua suomenruotsalaisesta identiteetistäni ja että se elää suurelta osin juuri kielessä. Mieluummin maahanmuuttaja koko ikänsä kuin sulautunut ja identiteetitön. Silloin sain ainoan todella karkean rasistisen kuulijapalautteen, jonka muistan koko yhdentoista vuoden ajaltani Ruotsin radiossa. Sanoma oli täynnä loukattua kansallisylpeyttä. Tosin tekstattuna sievälle maisemakortille, jossa näkyi kukoistava kukkaniitty täynnä sinikelloja ja päivänkakkaroita. Sinikeltaista ja sinivalkoista, aivan kuin lippumme yhteen kudottuina.
Kasvaessani Tammisaaren saaristossa 50- ja 60-luvuilla, Ruotsi oli lähellä. Emme me matkustaneet Ruotsiin, sillä pienviljelijäperheillä ei ollut varaa eikä aikaa matkailuun. Jos Ruotsiin matkustettiin, tarkoitus oli jäädä sinne ja niin monet tekivätkin. Mutta onneksi pystyimme kuuntelemaan Ruotsin radion lähetyksiä pitkiltä ja keskipitkiltä aalloilta ja koko perhe kerääntyi kuuntelemaan radioteatteria – mikä huvi katosi ULA-radion myötä. Tilasimme jonkin aikaa Stockholms-Tidningeniä. Luimme ruotsalaisia työläiskirjailijoita ilmiömäisestä Folket i Bild -viikkolehdestä – kunnes Bonniers osti sen 1963 ja teki siitä sosiaalipornolehden. Ajoittain vanhempani tilasivat sen jälkeen Allersia tai Hemmets Journalia.
Ruotsi oli kulttuurisesti lähempänä kuin suomenkielinen Suomi. Varhaisessa teini-iässä olin kaunokirjallisuuden kautta oppinut tuntemaan paremmin Tukholman kuin Helsingin. Mutta muuten oma maaperä ja Suomen tasavalta ja kekkosmaa olivat kaikki kaikessa. Ismeihin, joita nuoruuteni oli täynnä, kuului kuningasvastaisuus – ehkäpä protestina maasta muuttaneen tätini iänikuisille jaarituksille Haagan prinsessoista ja heidän pikkuveljestään. Hän ei koskaan unohtanut mainita prinssiä/kuningasta ja että olen syntynyt samana vuonna, aivan kuin siinä vuosikerrassa olisi jotakin erityistä.
En ole paljonkaan ajatellut kuningasta muutettuani Ruotsiin 1991. Hän kutsui minut (ja muutaman sata muuta) päivälliselle kulttuuripääkaupunkivuonna 1998. Hän otti kyllä hienosti kantaakseen maanisän roolin, jonka pääministeri menetti tsunamikatastrofin aikaan. Muuta muuten olemme eläneet toisistamme onnellisen tietämättöminä ja kiinnostumatta. Minusta on jopa tullut Ruotsin kansalainen – siis ei ruotsalainen vaan kansalainen, haluan voida äänestää niitä poliitikkoja (tai heitä vastaan), jotka ohjailevat jokapäiväistä elämääni. Minulla on tietysti myös Suomen passini.
Yhtenä päivänä kuulen radiosta, kuinka kuningas on sanonut jotakin poikkeuksellisen typerää susikannan ampumisesta. Tiedotusvälineet vatvovat asiaa monta päivää. Saako kuningas sanoa mielipiteensä aroista asioista? Tyypillistä ruotsalaisille. Mitä sillä on väliä, mitä Ruotsin kuningas sanoo, sehän tarkoittaisi sellaisen merkityksen antamista hänelle, jota hänellä ei ole.
Ja sitten yhtäkkiä ajatus lyö vasten kasvoja: ”No voi sun... hänhän on nyt MINUN kuninkaani! Kyllä hänen pitää pikkaisen harkita ennen kuin puuttuu susikysymykseen. Se on kai vähintä, mitä omalta kuninkaaltaan voi vaatia!" |
