|
Elisabeth Crona 13.8.2009
Ilmassa oli paljon hihitystä ja iloisia ilmeitä, aivan kuin luokkaretkellä, kun Suomen ja Ruotsin hallitukset kokoontuivat toukokuussa Hämeenlinnaan. Kaikki korostivat samankaltaisuuksia politiikan ja ympäröivän maailman suhteiden osalta:
”Ulkopolitiikassa tiiviimmin käsi kädessä kuin koskaan aikaisemmin” (ulkoministeri Carl Bildt)
”Turvallisuuspolitiikassa lähempänä kuin koskaan” (ulkoministeri Alexander Stubb)
Nykyhistoriaa puheissa oli todella vähän. Vain Carl Bildt sivusi sitä, mitä todella on tapahtunut niiden 200 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet siitä, kun Ruotsi menetti Suomen:
– Historia erotti meidät ja kohteli meitä hyvin eri tavoin.
Olin juuri tullut Hämeenlinnan tykistömuseosta katsomasta elokuvaa kesällä 1944 käydystä Tali-Ihantalan taistelusta, pohjoismaiden historian suurimmasta. Korvissa pauhasi edelleen tuhoa tuottaneet räjähdykset taistelusta, joka pysäytti Neuvostoliiton joukot ja josta maksettiin suuri hinta kaatuneina.
Samalla kun näin hilpeät ministerit suurkuvanäytöltä Hämeen linnassa, ajatukseni vaelsivat takaisin vastikään olemassa olleeseen Suomeen.
Samanlaiseen keväiseen aikaan 36 vuotta aikaisemmin haastattelin lehteeni, Svenska Dagbladetiin, Suomen ulkoministeri Ahti Karjalaista. Hän ylisti tuolloin Neuvostoliiton kanssa solmittua 25-vuotista ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimusta: ”Meillä ei ole koskaan ollut näin antoisaa suhdetta venäläisiin.”
Hän huomasi mahdollisesti kysyvän katseeni, sillä hän lisäsi:
– Kun puhumme näin positiivisesti sopimuksesta – tarkoitamme sitä todella.
Tämän ajattelutavan linjoilla presidentti Urho Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella poikkeuslain turvin, minkä jälkeen hänet valittiin uudelleen. Juuri hänellä oli niin suuri luottamus Moskovassa.
Näin hänet Suomen valtiopäivien avajaisissa 1977 – pitkänä, leveäharteisena ja suoraselkäisenä 77-vuotiaana.
”Kaikki vastuuntuntoiset suomalaiset tukevat sitä”, Kekkonen totesi omasta ulkopoliittisesta linjastaan ja varoitti:
”Ulkomailta sen enempää kuin kotimaasta käsinkään ei ole onnistunut eikä tule onnistumaan lyödä kiilaa tähän politiikkaan.”
”Olen usein varoittanut spekuloimasta Suomen ulkopolitiikalla. Ja koska kertaus on opintojen äiti, teen nytkin niin.”
Mutta aika kului ja Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa Kööpenhaminassa maaliskuussa 1981 silloinen pääministeri Mauno Koivisto poikkesi periaatteesta olla koskaan puuttumatta turvallisuus- ja ulkopolitiikkaan. Sen sijaan hän sanoi, että istuntoihin pitäisi varata säännöllinen tilaisuus keskustella ulkopoliittisista asioista.
Suomen penkkirivistössä tätä pidettiin ennenkuulumattomana ja joku ihmettelikin, että mitä Kekkonen mahtaa sanoa.
Toimittajat venyttivät jatkuvasti rajoja ja keskustelu Suomen lehdistössä vapautui.
”Avoin lehdistö on parempi kuin hiljainen salaliitto”, kirjoitti Hufvudstadsbladetin päätoimittaja Jan-Magnus Jansson.
Mutta ruotsalaisena toimittajana en päässyt mukaan Venäjän Karjalan kaivosalueille Kostamukseen 1982, kun presidentti Mauno Koivisto ja Neuvostoliiton pääministeri Nikolai Tihonov juhlistivat kaikkien aikojen suurinta taloudellista yhteistyöhanketta Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Vain venäläiset ja suomalaiset toimittajat saivat akkreditoinnin.
Mihail Gorbatšovin valtiovierailulla 1989 tapahtui tärkeä muutos. Seisoin tungoksessa Helsingin linnan ulkopuolella, kun hän astui autosta ja osoitti meille kaikille säteilevän hymyn ja lämpimän katseen ruskeilla silmillään.
Päivällisellä hän meni vielä pidemmälle. Hän tervehti ”puolueetonta Suomea”. Tämä suuri uudistus olisi voinut mennä ohi silmieni. Mutta kollegani, Hufvudstadsbladetin Jan-Anders Ekström, jolla oli monivuotinen kokemus pienellä painetun tulkitsemisesta, kiinnitti huomioni meille jaetun päivällispuheen aloitukseen. Tässä tämä uusi muotoilu Neuvostoliiton puolelta oli. Aiempien vierailujen tiedotteissa puhuttiin aina ”Suomen pyrkimyksestä puolueettomuuteen”.
Palataanpa Hämeenlinnaan 2009, vaikka menneitä on mukava muistella. Suomen ulkoministeriön uusi nouseva tähti, Alexander Stubb, vitsaili parhaimmillaan siitä, kuinka Suomi mielellään jakaa Ruotsin puheenjohtajuuskauden tulevana EU-syksynä.
Mielestäni ruotsinkielinen nimi ”Märkesåret" on ihan hyvä, vaikka se tuntuu hieman varovaiselta ja poliittisesti korrektilta.
Suomen nimitys menneille 200 vuodelle on kauniimpi: Kansakuntaa rakentamaan. ”Ja puolustamaan”, olisi siihen sopiva lisäys. |
